Minulle on harvinaista herkkua saada jakaa elämyksiä tien päällä muiden kanssa
Menin alunperin Sardiniaan moikkaamaan pikkusiskoani Kaisua ja hänen aviomiestään, jotka olivat siellä omalla reissurekallaan liikenteessä. He ovat rakentaneet reissukotiinsa myös aivan mielettömän perinteisen puusaunan! Olin Espanjassa ja Barcelonasta oli saarelle 13 tunnin laivamatka, niin kerrankos sitä! Sardinia olikin ollut listalla jo pitkään, koska olin kuullut siellä olevan rauhallisempaa kuin muualla Italiassa, missä en ole viihtynyt, koska hermiittitarpeisiini tarpeeksi rauhallisten puskaparkkien löytäminen oli lähes mahdotonta. Ehkä ikimuistoisin kokemus oli saunoa merenrannalla Kaisun ja Tomin matkakodissa, ja viilettää vuoren laelle äänettömällä sähkömopolla.
Kuvia onkin aika läjä, voit navigoida kuvissa swaippaamalla sekä tietsikalla myös näppäimistön nuolilla.
Sardiniassa oli todella vahva muinainen ja levollinen energia
Saarihan on siis aivan täynnä tuhansia vuosia vanhoja asumuksia ja temppeleitä, joista pääosin on jäljellä erilaisia kivikasoja ja rakennelmia. Tai ei ne asumukset silloin varmaan kummoisempia olleetkaan. Olin todella yllättynyt ja positiivisesti järkyttynyt miten rauhallista saarella oli. Miksei mulle ollut koskaan kerrottu tästä paratiisisaaresta?! Vuoret eivät ehkä olleet ihan yhtä majesteettisia kuin Espanjassa, mutta vuori kuin vuori! Oli myös ihanan vehreää ja enemmän metsää. Löytyi vesiputouksia, dyynejä ja kristallinkirkkaita merenrantoja valkoisine hiekkoineen. Hiekkaa ei saa saarelta viedä mennessään ja voi napsahtaa monen tonnin sakko jos sitä erehtyy pakkaamaan matkamuistoksi.
Ainoa miinuspuoli mitä keksin on se, että oli tosi vaikea päästä eroon roskistaan, kun ei juuri ollut yleisiä roskienkeräyspisteitä. Pääosin jouduinkin polttamaan roskani! Mutta Suomessa on ollut itseasiassa samaa ongemaa, olen vain tottunut siihen, että Espanjassa on jokapuolella valtavia sekajäteastioita eikä ole rikos heittää niihin roskiaan..
Pääosan ajasta ihmettelin, missä kaikki ihmiset ovat?
En ole siis mistään niin helposti, edes Suomesta, löytänyt samanlaista rauhaa ja ihmisettömyyttä kuin Sardinian sisämaasta. Suurin osa matkailijoista suuntaa aurinkorannoille, ja oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että sisämaassa vuorilla sai olla kaikessa yksinäisyydessään. En nähnyt YHTÄKÄÄN matkailuautoa sisämaassa ollessani. Puskaparkkeilu ei myöskään ollut mikään ongelma, maanomistajatkin toivottivat lämpimästi tervetulleeksi ja toivat jopa lahjoja, kuten itsetehtyä viiniä ja neuvoivat mistä löytää lähdevettä.
Kohtaamisia keskellä ei mitään
Lähes ainoa merkki elämästä oli leppoisat paimenukkelit, jotka kävivät ehkä kerran päivässä tsekkaamassa eläimiään – vapaana laiduntavia vuohia, lehmiä, lampaita ja hevosiakin. Sain myös lahjaksi yhdeltä vuohipaimenelta hienot kauriin (?) sarvet, jotka hän oli löytänyt vuorelta. Kävin pari kertaa merenrannallakin pyörähtämässä, mutta ei vaan ole mun juttu olla ihmisten ilmoilla, etenkään tämän lauman kanssa.
Armeijan laskuvarjohyppääjästä lehmäpaimeneksi
Yhdessä parkissa kävi kerran päivässä 70-vuotias mies ruokkimassa lehmiään, jotka kirmasivat paikalle kovaa vauhtia kuullessaan paimenen kutsuhuudon. Mies oli kovin puhelias ja utelias ja kertoi innokkaiden käsimerkkien siivittämänä, kuinka hänen vaimo ja lapset olivat muuttaneet kaupunkiin, mutta hän ei sinne asettunut ja nyt asui yksin maaseudulla. Ja kuinka hän oli nuorena miehenä ollut armeijassa lentäjä ja hyppinyt laskuvarjolla. Ja kuinka ennen kyseinen metsä oli täynnä lintuja, mutta metsästäjät tappoivat kaikki. Ja että hänen tytär oli poliisi, joka myös reissasi asuntoautolla, mutta yöpyi aina valvotuilla leirintäalueilla. Samalla kauhistellen, että miten minä en pelännyt olla yksin keskellä ei mitään? Johon vastasin vain, että mitä pitäisi pelätä?
Kysyessään, kauanko aion olla Sardiniassa vastasin, että ehkä ikuisesti. Johon hän sitten totesi, että siinä tapauksessa mun pitäisi löytää aviomies. Johon vastasin ”donna indipendente” (itsenäinen nainen). Hän halusi myös vaihtaa puhelinnumerot, ihan oikeasti kai siksi, että voi tulla pelastamaan jos joudun hätään yksinäisenä naisena. Ja soitti myös heti tyttärelleen kertoen kohtaamisestamme ja jakaen koko elämäntarinani myös. Englantiahan ei siis sanaakaan kukaan puhunut sisämaassa, että Google Kääntäjän avulla kommunikoin. Annoin miehelle postikortteja valokuvistani ja keksipaketin, kiitollisena siitä, että saimme kämppeerätä rauhassa. Sardinialaiset ovat tosi aitoja ja ystävällisiä ihmisiä, ei tullut kertaakaan epämukava olo, mitä välillä tullut yksinäisiä miehiä kohdatessa keskellä ei mitään. (Pääosin siis eivät tulleet rupattelemaan ellen itse lähestynyt.)
Ojasta löytämäni hylätty koira liittyi laumaamme
En onneksi nähnyt kulkukoiriakaan kuin yhden ja tietenkin se lähti meidän matkaan.. Bongasin ojassa kyyhottelevän koiran tien vieressä ja hetken houkuttelun jälkeen sain sen pyydystettyä hihnasta tekemäni silmukan avulla. Pienen paniikin saattelemana sain Lilan autotieltä turvaan pakuni kyytiin. Paikalliset eivät tienneet kenen koira oli, luultavasti vain tarpeeton metsästyskoira, joka oli hylätty oman onnensa nojaan.
Metsästyskoirien elämä on Etelä-Euroopan maissa tavallisesti aivan ala-arvoista. Useimmiten ne asuvat aivan järkyttävissä oloissa kaiken maailman betonibunkkereissa ja pienissä aitauksissa ja pääsevät ulkoilemaan vain metsästyskaudella kerran pari vuodessa. Minun eläinkiintiö kuitenkin oli täynnä, ja kuukauden ajan Lila reissasi meidän kanssa, kunnes löysin sille hyvän kodin toiselta puolen saarta. Lilalla oli lisäksi aivan järkyttävä matkapahoinvointi, mikä ei ollut kovin käytännöllistä pakussa asuessa.
Yllättävä pakomatka paratiisisaarelta
Lopulta saarella hurahtikin 4 kuukautta, pääosan ajasta olinkin sitten tuttuun tapaan yksin Kaisun matkatessa takasin Suomeen. Lopulta aivan kauheat yli 40C helteet pakottivat pakenemaan tutuille Pohjois-Espanjan viileille vuorille. Viikon ajan kitkuttelin tuskanhiessa, eikä työnteostakaan tullut juuri mitään, kun ylikuumeni aivojen lisäksi läppäri..
Onneksi löysin privaatteja laguuneja missä vilvoitella. En olisi lähtenyt vielä muutoin, koska jäi suuri osa saarta koluamatta. Ei oikeasti tullut ajeltua kuin noin 10-30 minsaa kerrallaan ja olitkin jo entistä upeammassa paikassa. Jospa siis nautit vuorista, merestä, yksinolosta, ja ystävällisistä ihmisistä niin suosittelen Sardiniaa! (Paitsi ei kesällä).
